Tapasin Elävä käsityöperinne -seminaarissa Korjaussarjakolletiivilaisia ja minä siitä intoilemaan, että olen muuten viime aikoina parsinut sattumalta yhtä sun toista. Kyllä sitä pihinä ihmisenä yrittää ensin paikata ettei tarvitsisi uutta ostaa. Tai kulkee reikäsisissä, koska on laiskakin. Mutta sentään jotain on paikattuna.
Työhaalareita paikkasin kesällä, mutta ne ovat niin laajalti lahot, että en enää selviä niin suuren alueen paikkaamisesta minun taidoilla. Ovat toisaalta hyvin kestäneet kovaa käyttöä lukuisia vuosia.
Nämä kaupan alpakanvillasukat eivät kestäneet yhtään mitään. Tai on niilläkin paljon kävelty ja saa koko ajan lisätä paikkaa paikan viereen. Kannattaakohan tuo? Näissä en välittänyt paikkauslangan väristä, piilosshan ne ovat kengissä. Ja näkyvä paikkaus on suorastaan muoti-ilmiö.
Hyvä villatakki, jota on myös pidetty yötä päivää, alkoi mennä hituiseksi kyynärpäistä ja paikkasin sitä jo ennakoivasti. Ehkä täytyy lisätä oikein kunnon vahvikkeet kyynärpäihin.
Yksiä vanhoja käsineitä olen paikannut niin monta kertaa, että sormissa ei juuri ole alkuperäistä jäljellä. En oikein tiedä miksi, olisi minulla muitakin käsineitä. Olen kai vaan huono heittämään mitään pois. On se hyvä että joku, en muista oliko äiti vai koulu, on parsimisen opettanut. Vaikka en siinä mikään mestari olekaan, niin ammottavan reiän saan kursittua umpeen. Villasukat ovat ihan parasta kun niitä voi paikata. Ohuissa trikoosukissa minua nyppii tavattomasti se, että pieni reikä kantapäässä tekee sukista roskat vaikka 99 prosenttia olisi vielä ihan kunnossa. Pitäisi voida tehdä jotain.
Korjausarjakollektiivi kertoo lisää vaatteiden huoltamisesta.
Ja seminaarin powerpointit ja videoklippejä pitäisi olla nähtävänä netissä
